Kävin joulun jälkeen isäni kanssa parilla hiihtoreissulla Etelä-Suomen laduilla. Vaikka jouduinkin sivakoimaan olan takaa, että pysyn isukin kannoilla, sain reissuilta hiihtokipinän.
Sen jälkeen en ole oikein muusta urheilusta osannut puhuakkaan(mitä nyt vähän kelkkailusta). Rakkaani jaksoi keskustelua viikon verran, jonka seurauksena, viime viikonloppuna, kävimme ostamassa minulle hiihtokamat ja lähdimme Juralle hakemaan joulun jälkeistä hiihtotunnelmaa.
Kun Peltosia ei ollut tarjolla, oli tyydyttävä Salomoneihin. Hyvin luisti! |
Eihän sitä voi tietää millaiset maastot missäkin maassa on, mutta jotain johtopäätöksiä voi vetää siitä, että kaikki lähimaaston ladut sijaitsevat vuoristossa. Se on toki täällä normaalia, kun lunta löytyy vain yläilmoista, mutta jätin toisen asian vuoristoladuista huomioimatta ennen ensimmäistä reissua.
Nyt en voi enää ummistaa silmiäni faktalta, sillä reiteni huutavat jo kolmatta päivää hoosiannaa. Myönnettäköön, vuoristossa on mäkiä, pitkiä, jyrkkiä ylämäkiä.
Onneksi pitkien nousujen jälkeen luvassa (todennäköisesti, muttei läheskään aina) on alamäkiä. Kiitos alamäkien, en jättänyt matkaa kesken, vaikka se ensimmäisten kilometrien jälkeen kävikin mielessä.
Nyt kun olen lähes toipunut viikonlopun koitoksesta (luulen etteivät reiteni toivu ikinä), on luvassa lisää hupia. Kipinäni ei nähkääs ole vielä sammunut. Tänään ilmoittauduin viikottaiseen naistenhiihtoryhmään ja viikonloppuna, kun Rakkaani nauttii kollegoidensa seurasta Mont Blanckin juurella, minä käyn näyttämässä noille mäille taivaan merkit (paitsi jos on plussakeli).
Peukut pystyyn ja ladulle! |